Viimeiset pari päivää ovat olleet minulle henkisesti aika rankkoja muutamankin asian takia. Yöunetkin ovat jääneet muutaman tunnin mittaisiksi ja ne pari tuntia menee painajaisiin. Ihmisetkään ei tunnu ymmärtävän sitä että minua oikeasti sattuu, ihmettelevät vain miksi en jaksa hymyillä tai vastaan normaalia niukemmin, kun selitän asian, vastaus on "jaa", "ok..." "Ok.." "just" tai sitten jatkavat omien murheidensa selittämistä. Ihan kuin minulla ei olisi oikeutta olla surullinen tai en saisi murehtia, olla hiljainen tai edes kerran että he kuuntelisivat minua, enkä minä heitä. Onneksi minulla on kuitenkin muutama ystävä jotka jaksavat kuunnella murheitani eivätkä vaihda aihetta. Ainakin he välittävät.

En vain jaksaisi oikeasti olla juuri nyt iloinen, päivä päivältä on toki helpompaa. Pikku hiljaa hyvää tulee, vai miten se sanonta meneekään, mutta juuri tällä hetkellä haluaisin vain oikeasti olla edes hetken surullinen, en jaksa vain esittää. Esittäminen sattuu enemmän. En halua olla tästä enempää rikki, en tosin voikkaan. Haluan murehtia ja miettiä asioita rauhassa. En halua uusia jälkiä käteen, mutta niiltä tusin vältyn. Kiitos ihmiset kun osaatte niin olla tukena. Minulta vaaditaan sitä että olen aina valmiina kuuntelemaan muiden murheita, mutta silloin kun minä haluasin puhua jollekkin ja saada heidän mielipiteensä asioihin, niin suututaan tai vaihdetaan aihetta. Anteeksi etten mielytä teitä. Anteeksi että olen surullinen, yrittäisitte edes leikkiä ymmärtävänne että tämä ero ei ollut minulle helppo. Sitä ketä rakastaa ei ole helppo vain unohtaa.

Yritän kovasti hymyillä ja yrittää näyttää siltä että kaikki olisi hyvin. Se ei ole niin helppoa. Yritän kovasti olla itkemättä, mutta sekään ei ole helppoa. Joka ilta saan itkeä itseni uneen. Vihaan olla näin rikkinäinen.