Minusta on tullut kamala itkupilli. Ennen en itkenyt mistään, en henkisestä enkä fyysisestä kivusta, nyt itken jatkuvasti. Se on niin väsyttävää itkeä joka ilta itsensä uneen, vain siksi että ajattelee jotain ihmistä. Pelkkä ajatus Restä saa minut kyynelehtimään. Miten voinkaan välittää hänestä näin paljon? Haluaisin vain halata häntä ja itkeä hänelle kuinka paljon rakastankaan häntä, mutta se ei tule koskaan toteutumaan. En saa koskaan enää toista mahdollisuutta. En vain osaa päästää irti.

Koulu stressaa vaihteeksi vain enemmän. Kolme koetta, pitäisi olla neljä mutta en vain jaksa uusia vielä anatomiaa. Lastenhoidon koe meni penkin alle. Pääsin rimaa hipoen läpi. Luin siihen tosissani vaikka miten paljon, silti, sain varmaan vain jotain säälipisteitä piirrustuksistani, jotka ovat täyttäneet ylipuolet paperista.