keskiviikko 15. elokuuta 2012

Ollut taas niitä jaksoja kun ei vain jaksa. Mikään ei tunnu hyvältä, varsinkaan yksin olo. Minulla on aina ystävieni kanssa hyvä mieli, nauran ja olen oikeasti onnellinen, mutta heti kun olen yksin, kaikki tuntuu taas niin vaikealta. Tuntuu kuin maailma kaatuisi niskaan. Koitan esittää vahvaa ettei ihmiset huomaa voivani pahoin. Yritän olla mukava ja ystävällinen vaikka minua kohtaan käyttäydytään huonosti. Olen tietyille ihmisille kuin paskahuussi johon tyhjennetään se kaikki paha olo ja pettymys, sitten unohdetaan.

Kolmasosapuoli lähti elämästäni sanaakaan sanomatta. Hän ei edes huomaa olemassa oloani. Ei huomaa että oikeastaan minä kaipaan häntä. Onhan hän käyttäytynyt kuin mikäkin lehmä, mutta hän oli silti parasystäväni. Ei parhaitaystäviä tuosta noin vaan jätetä kuin knallia kalliolle. Bros before hoes, eikö niin?

Olen yrittänyt olla viiltelemättä. Olen onnistunut. Olen ylpeä siitä, vaikka miten onkin tehnyt mieli, en ole viillellyt. Se on ehkä ainoa asia josta olen itsessäni ylpeä. Nyt olisi tullut 60 päivää ilman terää, mutta yksi ilta syntymäpäivilläni sorruin. Oli liian paha olla. Ahdisti liikaa. En ole ylpeä, mutta meni jo.


En osaa oikein enää edes kirjoittaa blogia, mutta yritän kovasti saada kasattua tänne asioita. Ettei psykiatrini rupea epäilemään enempää u_u




1 kommentti:

  1. hei löysin tänne uudestaan! ei olla tekstailtu pitkään aikaan, mahdatko mua edes muistaa? :) anyway, mulle voit aina kertoa, jos tulee paha olo, kyllä mä kuuntelen.
    hyvä että et ole viillellyt, siitä kannattaakin olla ylpeä, koska se tuo kuitenkin vain lisää arpia jotka eivät koskaan mene pois.
    tiedän miltä tuntuu kun ystävä yhtäkkiä vain unohtaa sinut. toivottavasti saatte selvitettyä asiat.

    VastaaPoista