Ollut taas niitä jaksoja kun ei vain jaksa. Mikään ei tunnu hyvältä, varsinkaan yksin olo. Minulla on aina ystävieni kanssa hyvä mieli, nauran ja olen oikeasti onnellinen, mutta heti kun olen yksin, kaikki tuntuu taas niin vaikealta. Tuntuu kuin maailma kaatuisi niskaan. Koitan esittää vahvaa ettei ihmiset huomaa voivani pahoin. Yritän olla mukava ja ystävällinen vaikka minua kohtaan käyttäydytään huonosti. Olen tietyille ihmisille kuin paskahuussi johon tyhjennetään se kaikki paha olo ja pettymys, sitten unohdetaan.

Kolmasosapuoli lähti elämästäni sanaakaan sanomatta. Hän ei edes huomaa olemassa oloani. Ei huomaa että oikeastaan minä kaipaan häntä. Onhan hän käyttäytynyt kuin mikäkin lehmä, mutta hän oli silti parasystäväni. Ei parhaitaystäviä tuosta noin vaan jätetä kuin knallia kalliolle. Bros before hoes, eikö niin?

Olen yrittänyt olla viiltelemättä. Olen onnistunut. Olen ylpeä siitä, vaikka miten onkin tehnyt mieli, en ole viillellyt. Se on ehkä ainoa asia josta olen itsessäni ylpeä. Nyt olisi tullut 60 päivää ilman terää, mutta yksi ilta syntymäpäivilläni sorruin. Oli liian paha olla. Ahdisti liikaa. En ole ylpeä, mutta meni jo.


En osaa oikein enää edes kirjoittaa blogia, mutta yritän kovasti saada kasattua tänne asioita. Ettei psykiatrini rupea epäilemään enempää u_u

Hei taas. Pyydän anteeksi huonoa postaus tahtiani, mutta olin juuri viikon mökillä keskellä ei mitään, ilman suihkua ja kunnolla juoksevaa vettä + ilman toimivaa internet yhteyttä. Mutta mökki reissulta selvitty kunnialla. Mukaan tuli paljon univelkaa, hyttysen puremia ja rusketus. Ainiin, tiedättekö että minä vihaan ruskettua. Ihan oikeasti vihaan. En pidä yhtään että rusketun.

Minulla on blogin siivous menossa. Poistan lukuluettelostani blogeja jotka ovat poistettuja, eivät ole päivittäneet pitkään aikaan, tai jotain muuta. Luen samalla niitä läpi ja katson mitä kaikkea heille kuuluu. Surullista että niin monelle kuuluu huonoa. Haluaisin antaa niin monelle vain todella suuren halauksen, mutta en kykene. Tekisi mieli kirjoittaa heille pitkä viesti siitä miten toivon heidän mielialansa kohoavan, mutta en tiedä uskallanko. Olen kerran niin tehnyt, kirjoittanut pitkän viestin siitä miten pitäisi olla toiveikais, vaikka kuinka olisi pohjalla, mutta tämä ihminen vain raivostui minulle. Pahasti. Joten ehkä tyydyn vain lukemaan ja toivomaan heille parempaa omassa pikku päässäni.

Olen huomannut että ajatusmaailmani on nykyään paljon valoisampi, vaikka saan välillä vieläkin kamalia paniikki- ja ahdistuskohtauksia. Osaan nykyään hymyillä oikeasti ja nauttia pienistä asioist, kuten parhaan ystäväni näkemisestä, pitkistä lämpimistä suihkuista, omasta sängystä ja perheestä. Mutta silti minulla on jotenkin koko ajan pieni masennus ja ahdistus korvan takana. Mitä jos sössinkin taas kaiken? Mitä jos saan taas burnoutin koulun takia? Entä jos en valmistukkaan kahden vuoden päästä? Mitä jos taas minulla menee yli? Entä jos menetän parhaan ystäväni? Jos häntä ei enää kiinnosta näkemiseni? Niinkuin kolmannelle osapuolella porukassa. Kolmasosapuoli rupesi seurustelemaan. En pidä vieläkään siitä ihmisestä kenen kanssa kolmasosapuoli seurustelee. Niin raivostuttava nuori nainen, niin mustasukkainen ja omistushaluinen. Hermo tuollaisen kanssa menee. Kolmannenosapuolen naikkonen kaipaa nimen. Olisko Naikkonen hyvä? Kyllä se on mahtava. Naikkonen on kyllä kaunis ja häntä sietää hetken, mutta kun minä ja parasystäväni haluaisimme tavata Kolmannenosapuolen, hän raivostuu suunnattomasti, vaikkei asu edes samassa kaupungissa meidän kanssamme. Mutta katsokaas, Naikkonen ei voi katsoa Kolmannenosapuolen naamaa, koska me haluamme hengata hänen kanssaan. Naikkonen vihaa minua ja parastaystävääni. Emme tiedä mitä olemme tehneet hänelle, mutta hän ei voi sietää meitä. Viemme kuulemma hänen miehensä. Anteeksi? Hänen miehensä? Hieno ajatusmaailma hermanni. Ja saamme kuulemma Kolmannenosapuolen aina surulliseksi. Ai sillä että kaipaamme hänen seuraansa? Saatamme kyllä sanoa joskus pahasti, mutta Naikkonen vie kaiken hänen huomionsa. Entäs parhaat ystävät? Emmekö me kaipaa huomiota? Sitä järjen ääntä? Sitä fiksua osapuolta? Sitä Kolmattaosapuolta, jolla oli tapana hengata kaikki päivät kanssamme. Ei nähtävästi. Olkoon, minä en jaksa. Pankoon toisenne hengiltä saatana.

Hei rakkaat♥

Hei kaikki! Pitkästä aikaa. Mitä teille kuuluu? Minä olen voinut hyvin, huonosti ja hyvin huonosti, mutta päätin herättää tämän blogin melkein vuoden tauolta eloon.

Löysin itseni tänne taas vahingossa ja luin kommentteja mitä sain tuohon viimeiseen kirjoitukseeni. Emmyloun kirjoitus hymyilyttää minua edelleen. Kirjoitit todella kauniisti. Nanami on muuten japanilainen nimi. Nana tarkoittaa seitsemää ja mi tarkoittaa merta. Seitsemää merta. En tiedä miten päädyin tuohon nimeen, mutta pidän siitä. Se on jotenkin kaunis.

Mutta siis, en tiedä yhtään miten jatkaisin tätä kirjoitusta, koska yleensä kaikki kirjoitukseni tulevat suoraan sydämestä tai jostain siitä. En ole tämän blogin jälkeen kamalasti kirjoittanut, sillä koulu on vienyt kaiken aikani, vaikka keskeytinkin tuossa keväällä, mutta jatkan taas syksyllä lähihoitaja opintojani. Minulla on menny tämän kevään aikana huonommin. Olen kaikkeni tehnyt etten joutuisi suljetulle osastolle, jolle minä kuulemma kuulun. Lupasin käydä psykiatrilla, jos minun ei tarvitse mennä osastolle. Se kävi lääkäreille. Paljon mukavempi on kyllä käydä juttelemassa niitä näitä kuin olla neljän seinän sisällä, kuten oma lääkärini kauniisti minulle sanoin. "Pidän siitä kiinni että pääset neljän seinän sisälle" Oikein nätisti sanottu, eikös vain?

Nyt minulla menee oikeastaan paremmin, erosin tyttöystävästäni. Sen jälkeen minulla oikeasti ollut ihan hyvä mieli, vaikka toki suren ettei suhteemme kestänyt, mutta nyt minulla on aikaa itselleni. Aikaa koota takaisin voimat, jotta jaksan tulevan syksyn.

En osaa nyt kirjoittaa enää mitään erikoista, mutta ajattelin herättää tämän blogin taas eloon!

♥ Nanami