Viimeaikoina en ole jaksanut hymyillä, olla onnellinen, enkä edes pitää koulussa iloisen tytön kulissia yllä. Tuntuu että kaikki kaatuu niskaan ja mikään ei taaskaan mene suunnitelmien mukaan. Olen saanut koulussa paniikkikohtaukse enkä osannut hillitä itseäni ollenkaa, en saanut edes siirrettyä itseäni luokasta ulos, vaan siinä omalla paikallani eturivissä itkin ja hyperventiloin.. Pahinta oli että ketään ei kiinnostanut ja osa nauroi, sen tuntui ihan hirveältä. En minä voi niille kohtauksille mitään, en mitä päätä milloin tulee ja millätavalla. En olisi todellakaan halunnut sen kohtauksen tulevan juuri siinä hetkessä, se oli todella noloa.. En varmaan mennä loman jälkeen kouluun, saatika sen opettajan tunnille.. Olen kyllä ennenkin saanut paniikkikohtauksen tunnilla, mutta silloin pääsin nopesti luokasta pois, enkä jäänyt vain istumaan paikalleni kyvyttömänä liikkumaan.. Onneksi sain melko nopesti rauhoitettua itseni.. Hyvin nolo tilanne se silti oli..

Muutama ilta sitten kärsin järjettömästä ahdistuksesta johon mikään ei auttanut.Silloin mieleeni juolahti vanha hyvin paha tapa joka on ennen auttanut ahdistukseen.. Tartuin siis terään ja idioottina vielä käteen oli pakko tehdä haavoja.. Sama toistui vielä seuraavana iltana, jolloin tuli hieman turhan syvä haava, mutta ainakin ahdistus helpotti.. En ymmärrä miksi olen taas tässä pisteessä.. Voisin vain nukkua kaikki päivät, mikään ei kiinnosta, en jaksa tehdä yhtään mitään..

Onneksi minulla on yksi asia joka saa minut iloiseksi. Poikaystävä. Vaikka hänkin on nykyään todella harvoin koneella, mutta aina kun hän on ja juttelemme tulen hyvin iloiseksi siitä että minulla on oikeasti joku jota rakastan ja joka rakastaa takaisin. Olen päättänyt että menen viimeistään kesällä hänen luokseen muutamaksi viikoksi. Pakko päästä näkemään ensimmäisen kerran. Odotan sitä päivää. Se auttaa jaksamaan eteen päin.