Yksin oleminen on kivaa. Pidän kun voin olla yksin huoneessani, lukea, pelata, kirjoittaa, piirtää. Mitä vain. Mutta yksinäisyyttä minä vihaan ja tunnen itseni tällä hetkellä todella yksinäiseksi. Kaverit eivät puhu minulle, unohtavat että olen pyytänyt heitä kahville, eivät puhu minulle kun olen online jossain, eivät laita tekstiviestiä oma-aloitteisesti. Se on hyvin surullista, sillä minusta minulla on montakin hyvää ystävää, jota ovat nyt viime aikoina unohtaneet olemassa oloni täysin. Tämä yksinäisyys tekee minut hyvin surulliseksi. Koulussakin istun aina yksin, katson kun muut puuhaavat omia asioitaa, nauravat ja keskustelevat. Minä kuuntelen hiljaa opettajaa ja pelaan puhelimella yksinäni. Vihaan yksinäisyyttä, se on raskasta. Olisi kyllä ihmisiä kenelle puhua, mutta ei ole ketään ketä kuuntelisi. Ei ketään ketä jaksaisi sen hetken kuunnella, kun puran sen kaiken turhautumiseni ja surun. Ei ole sama asia kertoa siitä tänne, blogiin, kuin se että sen saisi puhua jollekkin ihmiselle kasvokkai tai edes tietokoneen välityksellä. Tuntuu että suurinosa ystävistäni olettaa että minulla on kaikki hyvin kun ei ole tullut uusia jälkiä ihoon. Niin, ei olekkaan tullut, mutta ei se tarkoita että voisin hyvin. Ei aina tarvitse viillellä ollakseen masentunut

Unohdin kertoa teille psykiatri käynnistäni yksi postaus, muistin sen äsken. Juttelimme niitä normaaleita asioita, miten koulu menee, onko ollut alamäkiä, miten jaksan kaikki puuttuvat koulutehtävät. Hän sanoi melko alussa että hän olisi valmis lopettamaan käynnit, koska minulla menee paremmin kuin vuosi sitten, mutta saan itse päättää. Sanoin vain etten ole miettinyt asiaa ja lupasin miettiä hoitoneuvottelua varten jatkanko. No jatkoimme niitä tavallisia asioita, kunnes hän heitti "minusta sinävoisit ruveta käymään terapiassa, toiminta- tai ryhmäterapiaa. Siitä voisi olla hyötyä sinulle." Juurihan hän sanoi etten tarvitse ja nyt tarvitsenkin. Koittaisi päättää..

Anteeksi eilinen postaus jos se loukkasi jotakuta :|