Kolmasosapuoli lähti elämästäni sanaakaan sanomatta. Hän ei edes huomaa olemassa oloani. Ei huomaa että oikeastaan minä kaipaan häntä. Onhan hän käyttäytynyt kuin mikäkin lehmä, mutta hän oli silti parasystäväni. Ei parhaitaystäviä tuosta noin vaan jätetä kuin knallia kalliolle. Bros before hoes, eikö niin?
Olen yrittänyt olla viiltelemättä. Olen onnistunut. Olen ylpeä siitä, vaikka miten onkin tehnyt mieli, en ole viillellyt. Se on ehkä ainoa asia josta olen itsessäni ylpeä. Nyt olisi tullut 60 päivää ilman terää, mutta yksi ilta syntymäpäivilläni sorruin. Oli liian paha olla. Ahdisti liikaa. En ole ylpeä, mutta meni jo.
En osaa oikein enää edes kirjoittaa blogia, mutta yritän kovasti saada kasattua tänne asioita. Ettei psykiatrini rupea epäilemään enempää u_u