Ahdistaa ahdistaa ahdistaa ja vielä vähän ahdistaa. Huomenna koululle hakemaan eropaperi. Joudun käymään pukuhuoneessa hakemassa tavarat lokerosta ja viemässä avaimen luokanvalvojalle. Ahdistaa ajatuskin jo siitä että joudun kouluun. Ajatus siitä että joudun luultavasti näkemään luokkalaiseni. En uskalla mennä pukuhuoneeseen. Mitä jos luokkalaiset on siellä kahvilla. Mitä jos he sanovat jotain?
Isä soitti äsken messengerissä. "Isä haluaa aloittaa videopuhelun." ahdistusta lisää "Olet hyväksynyt videopuhelukutsun." "Videopuhelu on päättynyt." Miksi se lopetti? Eikö isä halua nähdä mua? No ei se tietenkään halua. Jätti minut ja äidin 16 vuotta sitten. Löysin isän yksi päivä facebookista. Nyt aina välillä juttelemme messengerissä. Mutta siihen se jää. Ei isää oikeasti kiinnosta. Aina kun aloitan keskustelun, hän lähtee pois. Miksi hän sitten antoi minulle sähköposti osoitteensa? Mun ja isän suhde on melko monimutkainen asia. En tiedä edes miksi sanon sitä isäksi. Eihän se ole mulle kuin mesekaveri?
Haluaisin niin käpertyä jonkun kainaloon ja olla siinä turvassa kaikelta pahalta. Itkeä pahan olon pois. Haluaisin viiltää. Tehdä uusia jälkiä jalkaan, mutta toisaalta mitä se hyödyttää. Äitikin jo epäilee taas että harrastan itsetuhoisuutta kun pidän aina pitkiä housuja. Ei se sitä sano, mutta sen huomaa ilmeestä.
Mä en tiedä mitä mun pitäisi sanoa... mutta sen ainakin sanon, etttä mikset puhu näistä kellekään? Edes mulle?
VastaaPoistaMä oikeasti luulin, että mulle voi puhua. Kai mä sitten luulin väärin. Tää blogi antaa onneksi keinon tajuta miten sulla oikeasti menee, kun ei mulle tuu tälläsiä kerrottua.
Mä niin toivoisin, että mullekin kerrottaisiin jotain... jos se vaikka auttaisi (:
Enhän mä näitä kellekkään tule kertomaan! Miksi edes kertoisin?